Suhtautumiseni ruokaan ja sen terveysvaikutuksiin oli jyrkimmillään aloittaessani ravitsemustieteen opinnot Helsingin yliopistossa.

Kaiken tietävä noviisi

Opiskellessa opin joka päivä uutta. Minulla ei kuitenkaan ollut kovin laajaa kokonaiskuvaa, johon olisin oppimaani liittänyt. Siksi yksittäisten tutkimusten tulokset saivat suuremman todistusarvon kuin niille olisi kuulunut.

Pari ensimmäistä vuotta ravitsemustieteen opiskelijana tunsin olevani melkoinen ravintoasiantuntija. Lähes asiasta kuin asiasta pystyin kertomaan totuuden. Olin erinomainen ravintoneuvoja. Ainakin, jos mittarina on selkeän kyllä-ei vastauksen saaminen.

Ruoan turvallisuuteen liittyvät uudet opit saivat minut muuttamaan omaa ruokakäyttäytymistäni. Joissakin asioissa jopa äärimmäisyyksiin asti. Olin huolissani läheisteni terveydestä, eikä asia jäänyt heiltä huomaamatta.

Ravitsemustieteen opintojen edetessä alkushokki laantui. Palasin äärimmäisyyksistä lähemmäs kultaista keskitietä. Tein tietoisia valintoja omalle lautaselleni, mutta myös perheen jääkaappiin hankkimieni ruokien suhteen. Terveellistä perusruokaa, herkkuja unohtamatta.

Tätä taustaa vasten minun on helppo ymmärtää mediassa ravitsemusasiantuntijoina esiintyviä noviiseja. Kun on opiskellut alaa sopivasti, uskoo tietävänsä kaiken oleellisen. Kun opiskelee asiaa enemmän, huomaa oman osaamisensa rajallisuuden.

Kun tietää, mitä ei tiedä

Väitöskirjatutkijana olin jo ymmärtänyt, kuinka paljon oli asioita, joita en tiennyt. Eikä tiennyt ehkä vielä kukaan tiedemaailmassa. Silloin tuntui, ettei yhteenkään kysymykseen voinut antaa yksiselitteistä vastausta. Ei ainakaan kyllä/ei –vastausta.

Uudessa seurassa en halunnut kertoa, mitä opiskelin. Se olisi vain aiheuttanut kahvipöydässä ensin kiusallisen hiljaisuuden ja sen jälkeen tiukan tenttaamisen päivän polttavista ravitsemusuutisista.

Tilaisuuden emäntä olisi ollut hyvin häpeissään siitä, että oli leiponut tarjottavaksi kermakakun. Olisin kuullut selittelyitä siitä, ettei heillä yleensä olen näin montaa leivonnaista tarjolla. Tänään oli poikkeus.

Minä pidän marjaisesta kermakakusta. Minusta se on pettämätön yhdistelmä. Kerma pyöristää juuri sopivasti marjojen pientä hapokkuutta. Olisi ollut sääli, jos sitä ei olisi enää tarjottu. Ja vain sen takia, että minä olin ravitsemustieteilijä. Minä siis lapoin suuhuni kakkua, enkä osallistunut keskusteluun einesten myrkyllisyydestä.

Ja näkisittepä vain ravitsemustieteilijöiden omat kahvipöydät. Niistä eivät herkut lopu. Ammattilaiset soveltavat omaan elämäänsä ajatusta: ”Kun ruokavalion perusta on kunnossa, voi hyvällä mielin nauttia juhlahetkistä.”

Entäpä tänä päivänä? 

Omasta mielestäni perspektiiviä on kertynyt mukavasti. Ihmisen ravitsemuksen ja terveyden kokonaiskuva on laajentunut. Uudet tutkimustulokset löytävät helpommin paikkansa. Enää en säihähdä niin kovasti uutisia ruokaan liittyvistä turvallisuusuhista. Toisaalta en myöskään usko yksittäisen ruoan voivan pelastaa ihmisen terveyttä.

Monesta asiasta tiedän tietäväni melkoisesti. Osasta tiedän hyvinkin paljon. Tiedän myös milloin on parasta luottaa enemmän asiaan perehtyneisiin kollegoihin.

Kokemusta ja kilometrejä ovat kerryttäneet:

• Ruoasta puhumista, valmistamista, nauttimista ja oman hyvinvoinnin tarkkailua useamman vuosikymmenen ajan
• Äitiyden pitkäoppimäärä sisältäen neljä jatkotutkintoa
• Maisterin papereista uskomattomat 20 v.
• Tohtorin väitöksestäkin 11 v.
• Eviran ylitarkastajana 9 silmiä avaavaa vuotta